Onnen murusia
”Se kel onni on, sen kätkeköön.” Tämän sananparren sisältö on iskostunut 70-luvulla syntyneen, satakuntalaisen maalaistytön sieluun aika lujasti. Some-aika ja blogi, jonka keskeinen sisältö on se, että eläminen onnellisessa parisuhteessa on totta ja mahdollista, on jotain ihan muuta. Voisi olla dilemman paikka.
Minun vanhempieni avioliitto oli onnellinen ja intohimoinen aivan loppuun asti, mutta eivät he siitä meteliä pitäneet. Ei ollut tapana. Mutta kyllä me lapset ja lähipiiri tiesimme, että vanhemmillani oli hyvä meininki. Edesmennyt isäni sanoi usein että lapset ovat vain käymässä, mutta hänen ja hänen vaimonsa liitto on ikuinen. Ikuisuus jäi lyhyeksi, sillä isäni menehtyi vain 59-vuotiaana muutama kuukausi ennen heidän 30. hääpäiväänsä. Isäni ajatus on tullut osaksi myös minun ja T:n liittoa. Lapset ovat osa suhdettamme, mutta tosiasia on että reilun kolmen vuoden päästä koko kvartettimme on täysi-ikäinen. Huikeaa seurata miten ja minne he lähtevät nuoruudesta aikuisuuteen.
Mutta tuohon onnen kätkemiseen. En usko siihen alkuunkaan. Enää. Kun elin sinkkuvuosia ja uskoni rakkauteen ja parisuhteeseen oli todella koetuksella hakeuduin tietoisesti onnellisten pariskuntien piiriin ja imin heistä uskoa rakkauteen. Onnellisuus luo onnellisuutta. Niin uskon. Siksi tämä blogi. Vanhempieni rakkaustarinaan palaan vielä. Aikomukseni on syksyn mittaan ryhtyä kirjoittamaan sarjaa muiden pariskuntien rakkaustarinoista. Aloitan sarjan vanhemmistani. Miltäs kuulostaa?
F
Flirttimaisteri & Trubaduuri 
