… jää Roomaan ja Italiaan. Se on aivan selvä. Eilen vietimme läksiäisiäni ja tuntui että Rooma itki kanssani, sillä eilen satoi ensimmäisen kerran koko sinä aikana kun olen ollut täällä. Tämä kuukausi on ollut ihmeellinen. Olen tutustunut käsittämättömän hienoihin ihmisiin, kuullut upeita tarinoita rakkudesta, taiteesta, historiasta ja  ylipäätään ihmisenä olemisesta. Olen nähnyt upeaa taidetta, arkkitehtuuria, maisemia, esineitä ja asioita. Lämpö ja aurinko ovat hyväilleet minua näiden neljän viikon ajan ja olen syönyt loistavia aterioita ja tuntenut ihania tuoksuja nenässäni.

Italia ei ole täydellinen. Ei todellakaan, mutta minä vietinkin Rooman kanssa vain kuherruskuukauden. Katselin Roomaa vaaleanpunaisten lasien läpi ja kaavin kermat päältä. Suljin sumeilematta silmät epäkohdilta ja annoin itselleni luvan vain nauttia. Ja se onnistui täällä Roomassa todella helposti.

Ensi yö on vimeinen yöni Roomassa.

Minua ei harmita palata kylmään ja koleaan Suomeen. Päinvastoin. Siellä ovat kuitenkin ne rakkaimmat. Trubaduuri, pojat, äiti, veljet perheineen ja vanhat ystävät. Sitä paitsi tuntuu, että tarvitsen Satakunnan alavia peltomaisemia, harmautta, hiljaisuutta, merta ja mäntyjä, jotta saan tämän kaiken hektisyyden ja visuaalisen tykityksen sulateltua.

Tänne jää monta ihmistä, joita minun tulee ikävä, mutta onneksi meidän ei tarvitse hyvästellä lopullisesti. Tapaamme jos niin on tarkoitettu.

Alla kavalkadi Rooman kuviani. Suloisessa sekamelskassa kuten koko Rooman reissu päässäni ja sydämessäni. Tämä rouva katoaa kotimatkan, kotiinpaluun, kulttuurishokin ja tutkintoportfolion loppusilauksen tekemisen myötä loppukuuksi blogimaailmasta. Palaamme T:n kanssa rakkaudentäyteisen toukokuun kanssa sitten takaisin…

 

Rakkaudella Roomasta,

F