Grande finale

Meillä oli leppoisa ja kiireetön kesä. Aloitimme yhteisen loman juhannuksena ja keskikesän myrskystä selvittyämme elimmekin sitten hellän, kauniin, pitkän ja kuuman kesäloman Luvian saaristossa tuttuun tapaan. Merivesi pysyi viileänä helteistä huolimatta ja jatkoimme märkäpukujen kiskomista yllemme avovesiuintia harrastaessamme.

Uintilenkkien ja lämpimien kesäpäivien aikana vahvistui tunne siitä, että blogiharrastuksemme saa nyt jäädä. Olemme kirjoittaneet rakkaudesta ja parisuhteesta ja vähän muustakin yli kolme vuotta ja sanottava tuntuu loppuneen. Parisuhteemme voi edelleen hyvin ja kymmenen yhteistä vuotta ovat hitsanneet meidät tiiviiksi tiimiksi.

Ajattelimme koota vielä tähän viimeiseen postaukseen ajatuksiamme niistä asioista, jotka ovat mielestämme saaneet meidät luomaan parisuhteen, missä on rakkautta, intohimoa ja molemmilla hyvä olla.

  • Yhteinen päämäärä. Sovimme yhdessä jo ennen avioliittoa, että molemmat sitoutuvat yhteiseen isoon päämäärään, joka meillä on pitää parisuhde intohimoisena ja rakkaudellisena loppuun saakka.
  • Rakkaudesta ja parisuhteessa olemisesta puhuminen. Puhumme edelleen tosi paljon millainen parisuhteemme on. Miltä se tuntuu? Onko jotain, minkä haluaisi muuttaa? Mikä on meidän tapamme olla yhdessä?
  • Rakkauden tunnustaminen sanoin ja teoin. Ei ole vielä kulunut päiväkään ilman ”mä rakastan sua” sanomista. Pienet, arkiset, rakkauden teot ovat osa rakkauselämäämme: kahvin keittäminen, aurinkorasvan levittäminen, pöydän kattaminen ja kipeän lihaksen hierominen ovat tekoja, joita teemme toisillemme. Sääntönä kuitenkin on, että mitään näistä ei pidä pitää saavutettuna etuna ja itsestäänselvyytenä.
  • Yhteiset arvot. Arvomme ovat melko yhtenevät, emmekä ole joutuneet käymään niistä kädenvääntöä. Niidenkin harvojen asioiden suhteen, joissa olemme hieman eri linjoilla, olemme säilyttäneet kunnioituksen toisen ajattelumaailmaa kohtaan.
  • Iso määrä erillisyyttä. Jokainen tarvitsee omaa aikaa ja erillisyyden tunnetta. Meillä tarve on molemmilla aika suuri ja kohdallamme se on järjestynyt näppärästi sen vuoksi että asumme arjen eri osoitteissa.
  • Yhteinen tekeminen. Erillisyyden vastapainoksi parisuhteemme on tarvinnut valtavan määrän yhdessä tekemistä. Käymme viikonloppuisin yhdessä kaupassa, pelaamme Scrabblea, luemme osittain samoja kirjoja, uimme, sienestämme, matkustamme ja harrastamme kulttuuria yhdessä. Katsomme joitakin samoja tv-ohjelmia – niin, ja olemme kirjoittaneet ja ylläpitäneet tätä blogia yhdessä.
  • 100 % tuki vanhemmuuteen. Kaikki lapsemme ovat miltei täysikäisiä ja päätimme jo suhteemme alkumetreillä, että jaamme vanhemmuuden uusperheessämme niin täysin kuin se on mahdollista. Tämä ei aina ole ollut aivan mutkatonta – varsinkaan muiden silmissä, mutta se on tehnyt meistä vahvoja ja johdonmukaisia vanhempia yhdessä. Tämä ei tietenkään tarkoita ettemme olisi tehneet virheitä, mutta vanhemmuus on ollut haasteista huolimatta meille yhteinen asia, missä olemme tukeneet toisiamme.
  • Suuteleminen. Suutelemme ja pussailemme paljon, koska se on vaan niin älyttömän kivaa.
  • Freijaaminen. Lanseerasimme blogissamme termin freijata, joka tarkoittaa yhdessä olemista seksuaalisesti virittyneinä. Suuteleminen on keskeinen osa freijaamista, mutta siihen liittyvät monet muutkin asiat. Joskus freijaaminen johtaa rakasteluun, mutta ei likimainkaan aina.
  • Rakasteleminen. Rakastelu on parisuhteemme liima ja se tekee ihmissuhteestamme erityislaatuisen.
  • Erilaiset temperamentit. Olemme monella tavalla luonteeltamme todella erilaiset, miltei toistemme vastakohdat. Olemme hyväksyneet toisen erilaisuuden ja emme vain hyväksyneet, vaan kunnioitamme toista yksilönä ja suorastaan riemuitsemme erilaisuudestamme. Temperamenttieromme pitää mielenkiintoa yllä ja lisää vetovoimaa toisiamme kohtaan.
  • Emme vittuile toisillemme. Tämänkin asian sovimme erikseen. Huomasimme että naljailulla ei pitkässä juoksussa saa mitään hyvää aikaiseksi ja päätimme lopettaa sen.

Kiitos kaikille lukijoillemme – ja oikein rakkaudentäyteistä syksyä ja tulevia vuosia!

T. Marjaana ja Pekka

PS Jatkamme elämämme dokumentointia Instagram-tilillämme ja blogi jää Internettiin luettavaksi.

Casa Haartman on ihan mahtava!

Naantaliinhan ne rouvan kulttuuriviikot sitten päättyivät. Kävin Heddin ja Alexin luona kylässä Luostarikatu 3:ssa. Tai ainakin siltä minusta tuntui, niin vahvasti kodin asukkaat, taiteilija ja kulttuurin moniottelija Alex Haartman ja hänen vaimonsa ja muusansa Hedvig Haartman edelleen olivat entisessä kodissaan. Pariskunta menehtyi 1960-luvun lopulla muutaman vuoden välein ja he elivät Luostarinkadun sielukkaassa ja kauniissa Erik Bryggmanin suunnittelemassa talossa nelisenkymmentä vuotta yli 90-vuotiaiksi asti.

Talo on aivan mahtava ja se on ollut avoinna muutaman viikon ajan suurelle yleisölle. Aikaisemmin Hedvigs Minne -yhdistys pyöritti taloa ja sinne pääsi vain erillisellä sopimuksella. Vuonna 2017 säätiö lahjoitti talon, Haartmanien taidekokoelmat ja osakesalkun  Åbo Akademi -säätiölle, joka päätyi  avamaan paikan yleisölle. Uskoakseni paikka on monelle tuntematon. Ainakin minulle oli.

Kuvat eivät tee oikeutta talon ja sitä ympäröivän puutarhan tunnelmalle, vaan se pitää kokea itse. Jollakin tavoin aistin hyvin voimakkaasti talossa taiteilijapariskunnan  keskinäisen rakkauden.  He rakastuivat hyvin nuorina, parikymppisinä, ja elivät koko pitkän elämänsä yhdessä taiteen, kulttuurin ja kaiken kauniin ympäröimänä niin Euroopan kaupungeissa, kesäkodissaan Kemiössä kuin Naantalin kodissaankin. Alex Haartman on sanonut heidän  kodistaan, että se on hänen tärkein taideteoksensa. Varmasti koti on ollut heidän yhteinen projektinsa, mutta kieltämättä Alex Haartmanin maalaukset, tapetit ja taide seinissä ja katoissa tekevät talosta järisyttävän uniikin ja inspiroivan. Sain siellä monta ideaa meidän kotimme sisustamiseen.

Opastus talossa oli rento ja mielenkiintoinen ja minut ja kaikki muutkin toivotettiin taloon vierailulle. Ehkä ensi kerralla opas heltyy ja antaa minun istahtaa Heddin ja Alexin kirjastoaulan nojatuoliin, tuo minulle kahvit ja lakkaa muistuttamasta, että museoesineisiin ei saa koskea…

Marjaana

Voihan Wien!

En todellakaan ole mikään matkakertomusten kirjoittaja, mutta on mukava kirjoittaa muutama rivi reissusta tänne blogiin ja laittaa samalla matkakuvia esille. Lähinnä teen sen muistoksi meille itsellemme ja jos vaikka joku innostuu valitsemaan matkakohteeksi Wienin, niin sehän on vallan hienoa.

Tämä Wienin reissu oli siis viimeinen matka hankkeestamme, missä olemme vieneet jokaisen poikamme johonkin Euroopan kaupunkiin. Pojat ovat itse saaneet päättää kohdekaupungin. Ensin olimme Roomassa, sitten Lontoossa ja Pariisissa ja nyt sitten viimeisenä Wienissä. Olemme matkustaneet keväällä, talvella, syksyllä ja nyt sitten kesällä. Jokainen matka on ollut omanlaisensa ja todella onnistunut. Olemme saaneet kurkistaa hieman tarkemmin jokaiseen nuoreen mieheen hieman poikkeuksellisissa olosuhteissa ja voimme todeta että meidän jälkikasvumme koostuu neljästä hienosta ja hyvin erilaisesta nuoresta miehestä. Kasvatustyö on tehty ja voimme vain toivoa, että olemme olleet antamassa hyviä eväitä kaikille neljälle nuorukaiselle. Toivomme että nämä matkat ovat olleet antamassa viestiä: maailma on auki teitä varten!

Wien oli meille hyvä ja lämmin (todella lämmin). Musiikki soi tässä kauniissa kaupungissa kaikkialla ja upea arkkitehtuuri ympäröi meidät mihin ikinä menimmekin. Kävimme oopperassa, näimme Klimtin ja muiden taiteilijoiden hienoa taidetta, vierailimme viinituvassa, söimme wienerschnitzelit, apfelstrudelit, sacherkakut, bratwurstit ja hapankaalit. Joimme tietysti loistavaa paikallista viiniä ja ennen kaikkea asuimme hulppeassa porvariskodissa kauniissa Weissgerberin kaupunginosassa. Tätä Airbnb-asuntoa voimme suositella todella lämpimästi.

Yritin listata tähän matkamme parhaat palat, joista voi löytää vaikkapa itselleenkin jonkin matkavinkin.

Klimtin Suudelma tai oikeammin Rakastavaiset (Liebespaar) Belvederen museossa. Toki museosta löytyi muutakin mielenkiintoista ja kaunista taidetta, mutta Kiss oli oikeasti säväyttävä. Ja oli ihana nähdä se Pekan kanssa.

Mozartin Taikahuilu Volksoperassa. Varasimme liput jo varhain ja saimmekin todella hyvät paikat. Volksopera on melko intiimi rakennus ja, ah, niin punainen. Ja kyllähän se oli jotenkin upeaa kuulla ja nähdä Taikahuilu Wienissä, missä teos kantaesitettiin 1791. Lainasin pari kuvaa oopperan pressisivuilta. © Barbara Pálffy ja © Dimo Dimov

Apfelstrudelit Cafe Cenralessa. Tottakai maistoimme myös Sacherkakkua ja senkin söimme Wienin vanhimmassa kahvilassa, mutta omenstrudeli on kyllä vallan verraton hiilaripommi, jonka voimalla jaksoi kävellä pitkin historiallisen Wienin katuja.

Wienerschnitzelit Gasthaus Reinthalerissa. Wienerleikkeet olivat aivan huikean hyvät. Annokset valtavat ja ne tarjoili meille ihana wienitär, jonka äiti oli norjalainen. Puhuimmekin hänen kanssaan pääsääntöisesti ruotsia.

Heidi Hortenin taidekokoelma Leopold-museossa. Luimme keväällä Hesarista jutun Heidi Hortenin uskomattomasta taidekokoelmasta, joka oli edelleen esillä Wienissä. Kokoelma oli upeasti kuratoitu ja todella säväyttävä. Olisin mielelläni ottanut mukaani useammankin teoksen.

Kunsthausin aamiainen. Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema taidetalo oli aivan meidän Wienin kotimme vieressä ja kävimme siellä aamiaisella. Talo ja sen sisäpiha on hillitön paikka. Olisin voinut jäädä istuskelemaan sinne iäksi ja aamiaisen syöminen viiniköynnösten alla oli asia joka tuntui täysin omalta. Kunsthausissa on parhaillaan Elina Brotheruksen näyttely ja olikin todella hauska bongata Brotheruksen näyttelyn It´s not me, it´s a photographin näyttelyjulisteita pitkin Wieniä. Jätimme näyttelyn väliin, koska olin käynyt juuri katsomassa Brotheruksen näyttelyn Turussa kaksi kertaa.

Itävaltalainen valkoviini. Ostimme vain itävältalaista viiniä ja se maistui aina aivan älyttömän hyvältä sekä kuplilla tai ilman. Nautinnollisimmat lasilliset kumottiin upeassa asunnossamme ensimmäisenä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen kalanruotoparketin tuntuessa ihanalta paljaiden varpaiden alla ja kristallikruunun välkkyessä korkean huoneen keskellä.

Grinzingin kylä. Päivät olivat todella lämpimät ja kolmantena päivänä hyppäsimme ratikkaan numero 38 ja ajoimme Grinzingin kylään pois keskikaupungin kuumuudesta. Serkkuni on asunut Wienissä ja saimme paikasta vinkin häneltä. Kiitos Niina! Paikka oli vierailemisen arvoinen ja Pekka sai siellä himoitsemaansa haudutettua hapankaalia ja minä kylmää valkoviiniä, jonka nauttiminen viiniköynnösten ja valtavien hevoskastanjien alla sai tämän naisen myhäilemään tyytyväisenä.

Vaeltelu ostoskaduilla ei juurikaan ole kuulunut matkojen ohjelmistoon, mutta joka paikassa sitä on harrastettu sen verran että olemme nähneet vilauksen siitä osasta turismia. Wienin katutaiteilijat olivat verrattomia ja kuulimmepa keskellä meluisaa ja vilkasta ostoskatua huikean oopperalaulajan vetämässä Yön kuningattaren aariaa ikään kuin esimakuna illan oopperaan.

Wieniläisten ystävällisyys oli jopa jonkin verran yllättävää ja saimme joka paikassa hyvää palvelua. Välillä jopa erinomaista. En oikeastaan aikaisemmin pitänyt Wieniä rakkauden kaupunkina ja olin aivan unohtanut että Rakkautta ennen aamua -elokuvan tapahtumat olivat juuri Wienissä. Nyt ajattelen täysin toisin monestakin syystä. Wien on todellakin rakkauden kaupunki.

Marjaana

.

Rouvan kulttuuriviikot

Minulla on kesäloma, mutta Pekalla ei. Mutta se ei haittaa, sillä minulla on museokortti ja Suomi täynnä toinen toistaan kiinnostavampia kultuurikohteita. Ja onneksi pääsemme piipahtamaan pitkän viikonlopun verran myös Wienissä yhdessä Pekan ja hänen poikansa kanssa, kun teemme Poika Eurooppaan -hankkeemme viimeisen reissun, mistä lisää vähän myöhemmin. Mutta nyt siis hieman juttua rouvan kulttuuriviikoista, jotka alkoivat eilen Turusta ja päättyvät yhteisen loman alkamiseen juhannuksena en tiedä vielä minne.

Tulin eilen Turkuun kello yhdeksi, jotta pääsisin piipahtamaan Åbo Akademin omistuksessa olevaan Humanisticumiin, hulppeaan Dahlströmin palatsiin aivan Tuomiokirkon tuntumassa. Bongasin pienen mainoksen Instagramista aiheesta ja osallistuinkin sitten tietämättäni Åbo Akademi -kävelyyn. Olin kolean keskiviikon ainoa osallistuja ja opas pyöritti minua kahden tunnin ajan Piispankadun läheisyydessä ja vei minut Turun akateemisen maailman historiaan. Suunnitelmassani oli piipahtaa myös Ett hem -museossa, mutta olin kävelyn jälkeen niin nälkäinen että kotimuseokäynti siirtyi tälle päivälle. Lisäksi otin tämän päivän kohteeksi myös Luostarinmäen käsityöläismuseon, missä tyydyin vaeltelemaan kamerani kanssa vailla sen kummempaa suunnitelmaa tai tavoitetta. Ett hem -museossa sain opastuksen, joka avasi Jacobssonien maailmaa, kotia ja esineistöä. Ilman opastusta minulta olisi mennyt ohi yhden suosikkitaiteilijani Elin Danielsson-Gambogin upeat maalaukset.

Kahden päivän aikana monet nimet ja tapahtumat ovat vilistäneet ohitseni ja olen päässyt askeleen syvemmälle Turun kaupungin historiaan ja samalla tajuan miten vähän tiedän tästä ihanasta kaupungista,  jonka kanssa olen ollut kytköksissä jo yli 25 vuotta. Ensin opiskelijana ja sitten satunnaisena vierailijana ja nyt osa-aikaturkulaisena.

Olen kaikesta kauniista ja kiinnostavasta aivan pyörryksissä. Menkää ihmiset museoihin – niissä on ihanaa!!!

Marjaana


Märkäpuvuissa

Me olemme Pekan kanssa aloittelemassa uutta harrastusta: avovesiuintia. Olemme iloisesti polskineet uimahallissa syksystä lähtien ja voi sanoa että olemme hurahtaneet uintiharrastukseen. Olemme käyneet pääsääntöisesti kiskomassa kilometrin verran kaksi kertaa viikossa ja kunto on noussut kohisten. Jossain vaiheessa havahduimme tosiasiaan,  että uimahallit sulkeutuvat juhannukseen mennessä ja me katoamme saaristoon. Perinteisesti meriveden lämpötila on ollut sen kaltainen että olemme pulahtaneet siellä pikimmiten ja urheileminen ylipäätään on ollut minimissä mökkikauden aikana. Nyt tilanne on muuttumassa, sillä olemme hankkineet täysvarustuksen avovesiuntiin.

Uuden harrastuksen aloitteleminen: varusteiden hankinta ja uimamatkojen suunnittelu on ollut sekä hauskaa että henkisesti kivuliasta. Naisten xl-kokoinen märkäpuku on nimittäin kokoa 42 ja ei ole mitään toivoa, että mahtuisin kyseiseen kokoon tällä hetkellä. Paitsi että kävimme kuitenkin varmuuden vuoksi kokeilemassa eräässä liikkeessä, missä myyjän  naama pysyi peruslukemilla yrittäessäni sonnustautua pukuun Pekan avustuksella kuumassa sovituskopissa.  Loppujen lopuksi meitä kyllä nauratti koko episodi. Toisaalta minua kyllä ottaa koko asia päähän: oletus tuntuu olevan että plus size -kokoiset naiset eivät harrasta vesiurheilulajeja.  Olin jo menettämässä toivoni märkäpuvun suhteen kunnes löysimme brittiläisestä verkkokaupasta kohtuuhintaisen puvun minulle. Nyt meillä kummallakin on märkäpuku, huppu, hanskat ja sukat sekä tietysti uimalasit.

Parasta koko jutussa on ollut se, että olemme molemmat innostuneet jostakin uudesta  jutusta ja on ollut tosi hauskaa ottaa kuviota yhdessä haltuun. Se on tehnyt parisuhteellemme hyvää. Ystävä- ja tuttavapiirissämme on useita vastaavia esimerkkejä. Usein yhteinen harrastus on löytynyt liikunnan parista: sulkapalloa, keilaamista, pyöräilyä, tanssia jne. Yhdessä tekeminen on vaan ihan sikakivaa.

Eilen me sitten pääsimme tositoimiin. Kiskoimme yllemme märkäpuvut ja muut tykotarpeet ja menimme mereen. Märkäpuvun kanssa uiminen oli meille molemmille aivan uusi ja erilainen kokemus. Minä tunsin itseni hieman kahlituksi, kun taas Pekka nautti tavattomasti märkäpuvun kelluttavasta ominaisuudesta. Itse asiassa hän kellui elämänsä ensimmäisen kerran ja oli siitä aivan fiiliksissä. Uimaliikkeet ovat jonkin verran erilaiset kuin ilman märkäpukua ja ympäröivä luonto ja aivan uudenlainen näkövinkkeli tekevät uimisesta aivan uudenlaisen kokemuksen. Tykkäsimme hommasta ihan älyttömästi. Ensi viikonloppuna jatketaan.

Marjaana

 

Kirja-arvostelu: Mon amour – Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Saimme luettavaksemme blogiyhteistyön merkeissä Helena Liikanen-Rengerin tuoreen kirjan Mon amour – Ranskalaisen parisuhteen jäljillä (Atena Kustannus 2018). Tartuin kirjaan innolla ja luinkin sen nopeasti. Chez Héléna -blogista ja monista kirjoituksistaan tuttu Helena Liikanen-Renger tarttuu kiinnostavaan aiheeseen eli parisuhteeseen ja kipinän ylläpitämiseen parisuhteessa, ja on nimennyt tekemiensä haastattelujen, oman kokemuksensa ja pohdiskelunsa tulokset raflaavasti kulkemiseksi ranskalaisen parisuhteen jäljillä. Tämä on tietenkin täysin hullua ja absurdia. Vai pitäisikö meidänkin alkaa puhua blogissamme turkulaisesta parisuhteesta tai vielä eksoottisemmin ilmoittaa tarkastelun aiheenamme olevan nakkilalainen parisuhde? No, okei onhan ranskalaisuus piirun verran mediaseksikkäämpää kuin vähintäänkin epäilyttävän niminen pitäjä satakuntalaisten peltoaukeiden keskellä. Joka tapauksessa.  Parisuhteen ihanuus tai kamaluus ei ole paikkasidonnainen asia. Kulttuuritaustat ja sen tuomat sävyt toki voi nostaa esiin, mutta kun pohditaan parisuhteen merkitystä syvällisesti, niin kyllä siinä nakkilalaisuus ja ranskalaisuus menettävät merkityksensä, ja kysymys on ensisijaisesti kahden yksilön valinnoista, haluista, tavoitteista, toiveista… –  yhteisestä elämästä.

Tämän tietenkin kirjailija myös tietää. Mon amour on kevyttä lukemista, jonka tarkoitus on pistää lukija pohtimaan (omaa) parisuhdetta(an), mikä on tietenkin aivan järjettömän hyvä asia. Tarkoitus siis pyhittää keinot. Mediassa on nostettu esiin Helena Liikanen-Rangerin parisuhdevinkkejä tyyliin pieruverkkarit pois ja mielestäni annettu suhteettoman paljon tilaa tämmöisille melko yhdentekeville yksittäisille asioille. Paljon tärkeämpää olisi keskittyä pariskuntien kahdenkeskisen ajan valtavaan merkitykseen – ja siihen millaisesta yhteisestä ajasta kannattaa pitää kiinni ruuhkavuosien keskellä. Ja tämä tietysti on täysin riippuvainen pariskunnan mielenkiinnosta ja haluista, mutta toki yleinen ilmapiiri, kulttuuri tai ainakin vertaistuki voivat vaikuttaa asiaan. Joku haluaa pistää ison osan yhteisestä ajasta rakennusprojekteihin, missä ei todellakaan olla kiinnostuneita siitä millaisissa rytkyissä toinen kulkee ja joku toinen ei tiedä mitään sen inspiroivampaa kuin sonnustautua tyylikkäisiin vetimiin ja lähteä Etelä-Ranskaan katselemaan huvipursia. Luullakseni useimmat meistä kaipaavat ja tarvitsevat vähän molempia. Tai ainakin minä kaipaan – ja mieheni tuntuu olevan tyytyväinen elämäntapaamme. Sehän kuitenkin ratkaisee, mitä tapahtuu kahden parisuhteessa elävän ihmisen välillä heidän rakkauselämässään. Jos yhteinen toiminta ei kuitenkaan johda hellyyteen, suudelmiin, seksiin ja orgasmeihin, niin mikään yhteinen laatuaika ei parisuhteen tilaa nostata. Oli se sitten ranskalaista sorttia tai ei.

Liikanen-Renger sivuaa kirjassaan ranskalaiseen parisuhdekulttuuriin liitettyjä stereotypioita kuten uskottomuus ja sivusuhteet sekä ranskalaisten maine rakastajina ja esteetikkoina. Nämä seikat eivät tietenkään ole tyhjästä temmattuja, mutta ovatko erot tosiaan kovinkaan suuret verrattuna nykymenoon täällä kotimaassamme? Jos mietin minkälaisia koteja näin lapsuudessani ja vertaan niitä nykyisiin, niin voin sumeilematta sanoa, että olemme melkoisia esteetikkoja nykyään – sama pätee pukeutumiseen. Tutkimusten mukaan suomalaisten rakastelumäärät ovat vähentyneet, mutta mitä me oikeastaan tiedämme laadusta? Ja miten edes seksin laatu määritellään? Orgasmien määrä voisi tietysti olla yksi tapa (suomalaisten orgasmeihin voi perehtyä FISEX-tutkimuksen kautta), mutta kun sekään ei kerro koko totuutta.  Itsestäni tiedän että joskus voin kokea tietyllä hetkellä olevani 100%:n tyytyväinen rakkauselämäämme, vaikka siihen ei juuri sillä hetkellä olisi kuulunutkaan yhtään orgasmia. Kokonaisuus ratkaisee.

Erään asian kanssa olin Helena Liikanen-Rengerin kanssa täysin eri mieltä, mutta tajusin samalla että näkemykseni perustuu vain omiin kokemuksiini. Liikanen-Renger nimittäin sanoi sekä kirjassa että YLE:n Aamu-tv:n haastattelussa että Suomessa vietetään aikaa Ranskaa enemmän nais- ja miesporukoissa. En tunnistanut omasta elämänpiiristämme tällaista jakoa ollenkaan. Jos tapaamme ystäviämme viikonloppuisin niin se tapahtuu lähes poikkeuksetta yhdessä. Toisaalta muistan hämärästi miten suhteemme alkuaikoina ajauduimme illanviettoon eräälle mökille, missä miehet olivat omassa porukassaan toisaalla kuin naiset. Koimme olevamme täysin kummallisessa tilanteessa ja jouduimme erikoisen valinnan eteen, sillä halusimme tietenkin olla samassa seurueessa. Emme ole törmänneet vastaavan tilanteeseen sen koommin.

Mon Amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä kannattaa kuitenkin lukea ja käyttää kirjaa yhtenä lähdeteoksena kun pohtii parisuhdetta. Millaisessa parisuhteessa sinä haluat elää? Mikä sinulle on tärkeää? Ja miten sinä pystyt säilyttämään kipinän parisuhteessa kumppanisi kanssa? Tarvitaanko siihen korkokenkiä, kukkia vai jotain ihan muuta?

Marjaana

Monamour

Monamour_1

Monamour_2

 

 

 

 

Taidetta ja kukkaenergiaa

Pitkä viikonloppu Turussa on puolivälissä ja olemme ottaneet rauhallisesti. Pekka varsinkin. Flunssan tyrkkäsi. Eilen kävimme vihdoin katsomassa Wamissa Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan nejä huonetta -näyttelyn. Hannu Väisänen marsittaa Anna Ahmatovan tarinaa mielenkiintoisella tavalla näyttelyvieraille ja muistuttaa muistamisen tärkeydestä. Pidimme molemmat erityisesti Väisäsen valokuvista ja tila- ja esineinstallaatioista. Näyttely on avoinna vielä muutaman viikon. Kannattaa ehdottomasti mennä jos osuu Turun puoleen. Iltapäiväkahvit kävimme hörppimässä Turun kaupunginteatterin kahvilassa. Uudesta kaupunkikodista on ihanan lyhyt matka kaikkialle.

Sunnuntaina suuntasimme Ruissaloon ja piipahdimme imaisemassa kukkaenergiaa Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Kevään tulo tuntuu aina tuskallisen hitaalta, mutta onneksi on tällaisia paikkoja missä voi kokea luonnon vehreyttä ja kukkien kauneutta. Kasvihuoneelta jatkoimme Ruissalon kylpylään, missä kävin heittämässä allasuinnin ja porealtaan jälkeen talviturkin meressä. Pekka lueskeli kirjaa ja paranteli flunssaansa kylpylän aulassa kun rouva plutasi sydämensä kyllyydestä.

Huomenna onkin sitten vapun aatto ja meidät on kutsuttu viettämään iltaa laulun ja yhdessäolon merkeissä Kaarinaan. Toivottavasti trubaduurini ääni kirkastuu huomiseksi, jotta pääsemme ottamaan osaa yhteislauluun. Porukan tuntien siellä lauletaan korkealta ja kovaa. Minä taidan osallistua lahjojeni mukaan: kuunnella muita ja aukoa suutani.

Marjaana

Rakkauselämä kukoistaa joutilaisuudessa

Viikkoja onkin vierähtänyt jo vaikka miten monta viime postauksesta… On varmaan ollut kiireitä? Itse asiassa ei. Muutto- ja muutosprosessi ovat vain vieneet huomiota ja energiaa blogilta ja muilta kuvioilta. Olemme tarvinneet aikaa ja tilaa ja ennen kaikkea joutilaisuutta kaupunkikodin muuton ja minun elämäntaparemontin jälkeen ja keskellä.

Rakkauselämämme ei kestä liikaa touhua, vaan vaati rauhaa ja tekemättömyyttä. Tämä ei tietenkään onnistu aina, mutta olemme huomanneet että jos erilaiset askareet vievät ison osan monesta viikonlopusta peräkkäin kuten nyt tapahtui muuttotouhun tiimellyksessä, niin sitten onkin tasoitettava tilanne karsimalla kaikki ylimääräinen pois. Viimeiset viikonloput olemmekin käpertyneet tiiviisti toisiimme ja antaneet monen asian olla. Tämä on myös siksi tarpeen, että kohta alkaa kevätkiireet ja alkukesäänkin jo monenlaista ohjelmaa.

Joutilaisuus ei tarkoita totaalista tekemättömyyttä, mutta sitä se merkitsee, että on runsaasti aikaa vain olla. Hyvin usein se tarkoittaa meidän tapauksessamme sitä, että loikoilemme pitkään aamuisin ja lounaan jälkeen. Tai istumme sohvalla tai ulkosalla kahvikupit käsissämme ja keskustelemme verkkaiseen tahtiin elämästämme. Emme ole sopineet mitään tapaamisia, emme myöskään tee kuin aivan välttämättömimmät työt kuten laitamme ruokaa tai teemme veroilmoituksen. Uimahalliinkin lähdemme vasta sitten kun tuntuu siltä. Kellon merkitys häivytetään lähes olemattomiin. Olemme huomanneet että rakkauselämä kukoistaa joutilaisuudessa.

Marjaana

Uusi kaupunkikoti

Muutama viime viikonloppu, useat arki-illat ja vielä osa pääsiäistäkin on mennyt viedessä muuttoprosessia eteenpäin. Olemme tehneet inventaariota, kierrättäneet, siivonneet, kantaneet, siirtäneet, ajaneet pakulla ympäri Turkua, suunnitelleet ja lopuksi sisustaneet. Eilen illalla istahdimme bruschettojen ja avokadopastan äärelle ystäväperheemme kanssa ja huokasimme tyytyväisyydestä. Uusi asunto alkoi tuntua jo kotoisalta ja kaikki tavarat olivat asettuneet kutakuinkin paikoilleen.

Totesimme yksimielisesti ystäviemme kanssa, että seinät kaipaavat vielä taidetta ja joku kasvi pitää ehdottomasti saada, mutta muuten koti on likimain kunnossa.

Emme kumpikaan ole asuneet länsipuolella Turkua, joten olemme melkoisella tutkimusmatkalla omassa opiskelu- ja kotikaupungissamme. Lauantai-illan ruokapaikaksikin valikoitui poikkeuksellisesti Nerå, missä porokanttarellipitsat maistuivat mainiolta kaiken touhuamisen keskellä.

Muutto koskee tietenkin erityisesti Pekkaa, joka elää arkeaan Turussa, mutta vietämme toki aina silloin tällöin viikonloppuja täällä. Jatkossa ehkä enemmänkin. Koska edellinen kerrostaloasuntomme oli pienen puutaloalueen kyljessä, ei se tuntunut niin kaupunkimaiselta kuin tämä. Kaikki keskustan ihanuudet ovat nyt todella lähellä.  Pekka on myös innoissaan uuden osoitteen tuomasta työpaikkaliikunnasta: vastaisuudessa reilun kolmen kilometrin mittainen matka taittuu  kävellen tai pyörällä. Olemme ihastelleet myös 1930-luvulla rakennetun jugendtalon mittasuhteita, huonekorkeutta, puulattioita, akustiikkaa ja tunnelmaa. Kaivoimme jopa levysoittimen ja vinyylit kaappien pohjalta ja Pekka pyöräytti levyn jos toisenkin lomapäivien aikana. Kyllä vinyyleissä on jotain taikaa…

Nyt kun muutto on ohi, löytyy taas aikaa ja energiaa panostaa myös blogiin, joka on joutunut viime viikkoina aivan sivuun. Mutta nyt muutamia kuvallisia maistiaisia uudesta kaupunkikodistamme ja pääsiäisen vietostamme.

Marjaana

Koko potentiaali käyttöön rakkaudessa!

Mielestäni rakkauselämä on elämän osa-alueista se, joka kiinnostaa ihmistä kaikkein eniten, rakkaudesta myös puhutaan ja kirjoitetaan paljon.

Olen kuitenkin saanut kuulla joitakin kommentteja, joissa kehotetaan vaikenemaan rakkauselämästä. Hyvin monet, tututkin ihmiset, ohittavat blogimme, vaikka he varmasti tietävät että se on meille rakas ja tärkeä harrastus. Luullakseni se johtuu juuri blogimme aihepiiristä. Voin tietysti olla väärässä, mutta sellaisen vaikutelman olen saanut. Onneksi saamme kuitenkin myös positiivista palautetta ja kannustavia kommentteja, mikä tietenkin motivoi jatkamaan.

Olen lukenut, että ihminen alisuoriutuu herkimmin kolmella elämän osa-alueella: menestyksessä (tässä tapauksessa kyse on urasta ja vauraudesta), luovuudessa ja rakkaudessa. Tai ainakaan hän ei käytä kaikkea sitä potentiaalia, mikä hänellä olisi mahdollista. Allekirjoitan väitteen täysin. Rakkaus, menestys ja luovuus ovat kaikki kolme asioita, joihin liittyy valtava määrä tunteita, pelkoja, ennakkoluuloja ja kieroutuneita mielikuvia ja ajatuksia. Tyyliin varakkuus on vain osan etuoikeus ja se vaatii kultalusikkasuussa-lähtökohtaa ja luovuuskin (erityisesti jos puhutaan jo suoranaisesta taiteilijuudesta) on harvojen erityislahjakkuuksien heiniä. Rakkaus on asia joka ehkä kuuluu meille kaikille varallisuudesta ja asemasta huolimatta, mutta ainakaan se ei ole pitkäkestoista ja loppujen lopuksi aina joku käyttää jotakuta hyväkseen ja asiat menevät jossain vaiheessa persilleen eli missään tapauksessa ei kannata heittäytyä rakkauden vietäväksi.

Rakkaus on tunne, mutta se on myös ensisijaisesti tekoja. Rakkaus on myös valintaa ja sen avulla on mahdollisuus kohottaa oma elämänsä jollekin aivan uudelle tasolle. Se että olen uskaltanut nostaa rakkauselämän elämäni tärkeimmäksi osa-alueeksi on antanut niin paljon, että sitä on vaikea käsittää. En tiedä onko minulla kaikki mahdollinen potentiaali vielä käytössä, mutta ainakin olen pistänyt peliin kaiken sen minkä olen kyennyt. Olen valinnut olla Pekalle lempeä, hellä, kova, epäitsekäs, ystävällinen, kiitollinen, kiltti, avoin, terveen itsekäs, luotettava, luottavainen, avokätinen, läsnäoleva ja rakastava kumppani – ja olen saanut takaisin aivan järisyttävän paljon. Välillä on hirvittänyt ja aina ei ole ihan koko kapasiteetti ollut käytössä kaikilta osin, mutta missään vaiheessa en ole sortunut alisuoriutumaan ja ottanut hälläväliä-asennetta rakkauttamme ja parisuhdettamme kohtaan. Tämä on valinta, josta nautin päivittäin korkojen kera.

Marjaana